Muistamisen arvoista, ehkä

Löysin sattumalta kotoa vanhan muistitikun, josta löytyi jo kadonneeksi uskomani gradu aineistoni, mutta myös paljon salibandymateriaalia 2000-luvun alkupuolelta. Joukossa oli myös tämä aikoinani FBC Turun valmennuspäälikkönä toimiessani kirjoittamani pätkä ilmeisesti FBC Turun 10-vuotis julkaisuun, jota kaiketi jäi toteuttamatta. Päiväys tekstille oli 8.2.2005, joten tässä tämä nyt.

____
Muistamisen arvoista, ehkä

Pohdin mielessäni mikä olisi mielenkiintoinen aihe josta valmennuspäällikkönä juttuni kirjoittaisin. Tällöin mieleeni tuli, että sisälläni asuva pieni historioitsija voisi kertoa joistakin hassuista ja mielenkiintoisista tapahtumista, joita FBC Turun kymmenvuotisella matkalla on sattunut. Samalla myös yritän vähän kasvattaa perspektiiviä siitä minkälaisena salibandyn ja salibandyseura FBC Turun tänä päiväna näemme. Monesti sanotaan, että kirjalijat ovat maailman itsekkäimpiä henkilöitä, sillä he todella uskovat, että muut ovat kiinnostuneita heistä ja siitä mitä he sanovat. Kuitenkin silti päätin kirjoittaa asioista omasta näkökulmastani, sillä hitusen näkemystä minulle on asioiden suhteen kertynyt, sillä oma jäsenyyteni kaupungin värikkäimmässä salibandyjengissä on ollut yhtä pitkä kuin seuran olemassaolo.

Jokainen hyvä historioitsija aloittaa tarinansa ensin kehumalla kollegansa ja matkakumppaninsa siinä toivossa, että nämä sitten myös myöhemmin kehuisivat sinua ja kun kaikki kehuavat kilvan toisiaan, niin voimme uskoa oikeasti olleemme tai olevamme hyviä siinä mitä teemmekin. Oma salibandy ”urani” alkoi FBC:n historian ensimmäisestä poikajuniorijoukkueesta keväällä 1995. Olimme tuolloin B-junioreita ja tuossa samaisesta joukkueesta pyörivät jo silloin sellaiset salibändärit kuin Pasi Haavisto, Teemu Järviö ja Markus Suominen, jotka vieläkin kiusaavat valmentajina tulevaisuuden pelimiehiä ja naisia niin FBC:ssa kuin TPS:ssa. Treenaaminen tuohon aikaan oli mitä oli, pienpeleistä kukaan ei tuolloin puhunut varmasti mitään. Lähinnä treenit vaativat pirullisen hyvän suunnistuskartan, paikasta A oli päästävät syöttämään palloa paikkaan B, jossa annettiin seinäsyöttö ja juostiin paikkaan C, jossa pienikuljetus ja syöttö ja homma jatkui kohtaan Ö saakka. Jotta kaikki olisi täydellistä, niin jokaisella suorituspaikalla oli aina minuutin jono ja turhan montaa kertaa ei palloon treenin aikana koskettu. No ne olivat niitä aikoja ja olihan meillä ihan tekijä nimet valmentamassa: Jan Lindström ja hetken myös paremmin nykyisin tuomarina tunnettu Petri ”Sulo” Vuorinen.

Vuotta myöhemmin Turun alueellakin taktisella puolella törmättiin ilmiöön nimeltä libero-peli. Muistan kuinka itsekin Salibandy –lehden sivuilta olin jo ihaillut tuota Ruokosen Antin neronleimausta. Muistan kuinka pelasimme ensimmäisen harjoituspelin liberolla pelaavaa joukkuetta vastaan ja muistan valmentajamme neuvon ”centteri ottaa vastustajan liberon kiinni”. Hassulta tuo neuvo kuullostaa nykyään, eikä se toiminut silloinkaan. Silloinen valmentajamme ja FBC:n pitkä aikainen puuhamies Peter ”Petsku” Eriksson on kuitenkin salibandyn mukana jaksanut pyöriä noista ajoista lähtien.

Tuohon maailman aikaan FBC:ssa vaihtui puheenjohtaja lähes joka vuosi ja uudella oli aina entistä hienompia visioita lajista ja seurasta. Sadan jäsenen seura päätti parhaimillaan kaukaa viisaana hankkia 200 veryttelypukua etteivät lopuisi ainakaan kesken, ja eivät kyllä loppuneetkaan. Vielä tänä päivänäkin noihin valkoisiin verryttelupukuihin törmää iltalenkillä ja hieman ne saavat suunpielet itselläni kääntymään ylöspäin. Vietin myös yhden DBTL:n myymällä makkaraa seuran väreissä. Makkaran myynti lokiikka piili siinä, että yhden makkaran hinta paistettuna oli sama kuin koko paketin hinta kaupasta normaalisti ostettuna. Kolmesta makkarasta piti siis saada voitto, mutta toisin kävi ja itse en muista muuta kuin oksentaneeni pirusti jouduttuani aina syömään nuo jäljelle jääneet keskimääri kolme makkaraa per paketti. Eihän niitä roskinkaan kannattanut heittää.

Vuosituhannen loppupuolella pääsimme myös autoilemaan pari kertaa viikossa Naantaliin, kun FBC siirsi kotiottelunsa Turun jo silloisen hallipulan takia pelattavaksi Maijamäkeen. Miksi kahdesti, no koska FBC:n miehet pelasivat tuolloin 2.divisioonaa ja naiset SM-sarjaa, taisipa kausi tuottaa naisille jopa mitallinkin. Muistamisen arvoinen asia tuokin. Vähän tuurillakin FBC:n miehet tuolloin säilyivät 2.divarisssa, kun loppukauden valmentajat Heikki Luukkonen ja Vesa Saarinen pistivät itsensä aina tarpeen vaatiessa kentälle. Tämän jälkeen miesten asioiden hoidon otti itsellensä Tuomisen Hannu ja jo vuoden päästä vanhempieni autolla olimme liikkeellä Helsingissä yhdessä Haaviston Pasin, Kuusmaan Juhan ja Järviön Teemun kanssa katsomassa kuinka FBC pudotti Tomi Rastaksen valmentaman ja Lenni-Kalle Taipaleen vahvistaman LiTo:n 1.divisioonasta. Pelattiinpa tuona vuonna Caribialla jopa maaottelu Suomi-Ruotsi ja halli oli ääriään myöten täynnä. Viimeisen kerran siellä oli myös silloin ääntä, tai ehkä aika on kuultanut myös tuonkin muiston.

Seuraavana vuonna edessä olivat ensimmäiset viralliset 1.divisioonan paikallispelit ja Halisissa oli todella ahdasta, kun sisään oli ängenyt yli 300 innokasta katsojaa sekä tv-kamerat, joille oli rakennut aivan oma torninsakin. Itsellänikin kävi valmentajana vähän tuuria, kun B83-poikien kanssa kiikutimme Turkuun pitkästä aikaa poikien SM-mitallin. Lähes ikimuistoisesta kaudesta jäi mieleeni Esko Aho Kannuksen katsomossa, sekä jatkoajalla 1-0 päättyneen pronssipelin fiilikset. Eipä enää kauheasti jännitäkkään sählypeleissä, kun tuolloin kylmähiki valui jo pitkin lattiaa. Kausi oli muutenkin FBC:lle poikeuksellisen menestyksekäs, kun A-tyttömme kävivät vielä pokkaamassa kaupungin ensimmäiset tyttöjen SM-mitallit. Miehetkin ylsivät heti SM-liiga karsintaa asti, vaikka pelitapa Jari Vahteran johdolla oli kauheimmista kauhein. Eipä naurattanut ainakaan minua yhtää tuolloin katsella omiemme pelejä. Myös monelle turkulaiselle ja erityisesti FBC:n junioripelaajalle on hyvä muistuttaa, että tuolloin joukkueessa ei montaa FBC:n kasvattia ollut ja junioreiden saaminen edustusjoukkueen harjoittelurinkiin oli melkein täysin mahdottomuus. Paljon onkin muuttunut FBC:ssä jo noista kolmen vuoden takaisista asioista. Seuraavalle kaudelle keltapaidoille hankkittiin aivan oikea salibandy guru Helsingistä. Mika ”Amu” Ahoselle olin näyttämässä vähän kaupunkia, kun mies ensi kertaa Turkuun asettui. Silloin opin jo ainakin sen, että paikalleen salibandyssa ei valmentajanakaan saa jäädä, sillä peli kehittyy joka tapauksessa. Amulta sai varmasti tietoa kunhan vaan kysyi, turhan moni vain jätti kysymättä, eikä Amukaan omia juttujaan julistamalla julistanut täällä ollessaan.

Muutaman viime vuoden jätänkin sitten muiseloistani unholaan, sillä se ei ole vielä yhtä katoavaa kansanperinnettä. Kuitenkin historiaa tarkastelemalla voi valmentajana myös oppia mielenkiintoisia juttuja. Itse olin valmentajana aika ”valmis” 1983 syntyneisiin poikiin, kun kaulaamme pujotettiin pronssiset mitallit keväällä 2002 monen yhteisen vuoden päätteeksi. Seuraavalle kaudelle 1986 syntyneiden poikien kanssa pääsinkin sitten toteuttamaan niitä asioita, jotka olin kokenut toimiviksi aikaisemmin -83 syntyneiden parissa ja toteuttamaan muutamia uusiakin ideoita. Aika pitkälle jo kahden vuoden kuluttua pääsimmekin sitten -85 ja -86 syntyneiden yhteisellä jengillä. Nyt syksystä asti olen valmentanut -89 syntyneitä ja heille olen vuorostani siirtänyt sitä harjoittelu- ja peliajatusta, joka aikaisempien vuosikertojen kanssa on kehittynyt. Muutos on kuitenkin suuri, sillä nykyisin nuoremmat C-pojat, 1989-syntyneet, harjoittelevat tehokkaammin, tunnollisemmin, kilpaurheilullisemmin sekä ajallisestikin jopa hitusen enemmän kuin vanhemmat B-juniorit eli 1983 syntyneet menestyksensä vuosina. Juniori salibandyssa kilpalu kasvaa ja vaatimustaso kovenee ja siksi valmentan tulee tuntea menneisyytensä ja oppia siitä, mutta ennen kaikkea pyrkiä reakoimaan tulevaisuuteen. Kun kausi loppuu keväällä, niin uusi alkaa seuraavana päivänä. Paikoilleen ei voi jäädä.

Vastaa