Oman ammattini kautta olen seurannut aktiivisesti lasten ja nuorten harrastamisen kustannuksia eri lajeissa, seuroissa ja ikäluokissa, mutta vasta omien lasten harrastamisen kautta olen perehtynyt konkreettisesti maksajan rooliin. Aihe on erittäin arka, koska seuroihin liittyy suuria tunteita, vapaaehtoisuutta ja myös toisaalta ihmisten työpaikkoja. Juniori urheilusta puhuttaessa esiin nousevat menestys sekä lasten hymyilevät kasvot, taustojen satunnainen raadollisuus rästiin jäävineen kausimaksuineen yritetään hoitaa kaikessa hiljaisuudessa. Johtuen ammatistani en voi ja halua käyttää nimiä tässä kirjoituksessa.
Harrastamisen hintojen nousu ei ole vähäpätöinen asia, koska se aiheuttaa pahimmillaan mm. syrjäytymistä, eri arvoisuutta, drop outia sekä urheilullisen menestyksemme laskua. Ei olekkaan ihme, että hintojen noususta ovat kantaneet huolta niin valtio, kunnat kuin liikunnan kattojärjestöt. Ainoa harmi on, että laajemmassa mittakaavassa lajiliitot ja seurat eivät juuri ole asiasta kiinnostuneet. Oma lajiliittoni Salibandyliitto ei ole viimeiseen kymmeneen vuoteen tehnyt yhtäkään päätöstä tai toimenpidettä, joka merkittävästi olisi laskenut tai edes pyrkisi suitsimaan hintojen nousua. Kehityksen voi tiivistään erään suurehkon seuran työntekijän sanoihin ”Seuramme kannattaa kaikkia kilpaurheilua lisääviä toimenpiteitä, vaikka se tarkoittaisi kustannusten nousua”. Näin Salibandyliitto kuin myös monet muut lajiliitot ovat toimineet.
Tähdätessä huipulle tai ainakin junnu huipulle on perheet pistetty hyväksymään, että harrastamisen kustannukset voivat olla useita tuhanssia euroja vuodessa. Eräs isä, joka toimii johtavassa asemassa urheilun kattojärjestössä totesikin, että hän olisi kymmenen vuotta sitte nauranut, jos joku olisi sanonut, että pojan harrastamisen kaudessa maksaa yli 3000 euroa, mutta enää ei naurata kun sen on jo maksanut.
Itselleni ongelmallisinta kehityksessä on se mistä tuo 3000e kaudessa koostuu ja miten ajaudutaan maksamaan näitä summia. On luonnollista, että harrastuksen hinta kasvaa, kun edetään vanhempiin junioreihin. Harjoituksia tulee lisää ja varsinkin matkustamista lisääntyy kilpailujärjestelmien kautta. Huolestuttavana kehityksenä pidän, jos suhteellisen sama sisältöpaketti samassa ikäluokassa maksaa toisessa seurassa 1000e ja toisessa 3000e. Hinnan ero on perheelle halvan ulkomaan reissun verran. Jokainen ymmärtää kyllä, että joukkueen kulujen lisäksi seura organisaation pyörittäminen maksaa x euroa, mutta miten paljon näitä kuluja voidaan vierittää joukkueille. Toinen yhtä merkittävä ongelma on tietoinen hintojen polkeminen aloituskynnyksen madaltamiseksi. Harrastusta kaupataan edullisuudella ensimmäisinä vuosina, mutta jo kauden tai kahden päästä kustannukset voivat pahimmillaan liki kymmenkertaistua. Harva vanhempi haluaa tai ylipäätään kykenee enää siinä vaiheessa arvioimaan lapsen harrastuksen kulujen mielekkyyttä.
Kasvavat hinnat ovat myös ongelma seurojen toimintaedellytyksille, sillä hintojen kasvaessa vanhemmat vaativat ”ammattimaisempaa” -toimintaa, kun vastaavasti nyt ja tulevaisuudessa seuratoiminnan pohja on vapaaehtoisuudessa. Korkeat hinnat näivettävät vapaaehtoisuutta, mikä taas aiheuttaa kasvavia kuluja ja entisestään nousevia hintoja. Oravan pyörää on vaikea katkaista, varsinkin kun siihen liitetään halu urheilullisesta menestyksestä. Joukkueiden ja harjoitusryhmien tasolla on hyvin tyypillistä ajatella, että vähän sitä ja tätä lisää, niin ei se nyt niin hirveästi enää lisää (entisestään kalliita) kuluja ja kasvattaa meidän lapsien mahdollisuuksia menestyä. Bussimatka pari kertaa kaudessa Ouluun on ihan ok, kun saadaan pelata sentään junnujen SM-mitalleista. Joukkueissa ääntä käyttävät monesti ne vanhemmat joille 3000e saattaa olla viikko palkka tai yhden kuun palkka, harvemmin ne joille 3000e on monen kuun palkka ja tulot.
Hintojen kasvu ei ole yksin seurojen asia, sillä siihen liittyy myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Seurat hakevat mm. aktiivisesti Opetusministeriön myöntämää seuratukea, jossa seurat sitoutuvat siihen, että kustannukset eivät ole 50e/kk enempää ikäluokissa johon avustus kohdentuu. Monikaan seura ei siksi voi avustuksia hakea kuin lasten toimintaan ja pyrkimyksenä ikävä usein on tällöin luoda malli, jossa aloittaminen kynnys pyritään painamaan alas, jotta myöhemmässä junioriputken vaiheessa euroja tulisi sisään seuralle.
Monikaan ei myöskään tiedä, että kuntien sosiaalitoimet sitoutuvat maksamaan vähä varaisten perheiden lapsen yhden harrastuksen peruskustannukset. Tämä on mielestäni ainoastaan järkevää, sillä harrastus monesti ehkäisee parhaalla mahdollisella tavalla esim. huono osaisuuden periytymistä ja syjäytymistä. Haastavampi yhteiskunnallinen kysymys onkin onko sosiaalitoimen tehtävä maksaa 3000e maksavan kalleimman seuran kausimaksu vai 1000e kustantava edullisemman seuran kausimaksu. Valinta on tähän saakka ollut perheen.