Arhinmäen krapulainen hutipotku

Vasemmistoliiton puheenjohtajalla Paavo Arhinmäellä on monesti kohtuullisesti maaliin osuvia avauksia, mutta kommentoidessaan pääministeri Kataisen sanomisia Husbyn mellakoista tuntuu, että pallo päätyy lähinnä maailmaa syleilevälle kiertoradalle. Arhinmäki kommentoi Facebookissa pääministeri Kataista seuraavasti: ”Nyt en kyllä ymmärrä pääministeri Kataisen näkemystä Tukholman mellakoista. “Turvapaikan hakijoiden määrän pitää olla hallinnassa”. Turvapaikanhakijat eivät mellakoi Tukholmassa. Kysymys on laajasta yhteiskunnallisesta ongelmasta, nuorten syrjäyttämisestä: työ- ja opiskelupaikkojen puutteesta sekä osattomuuden tunteesta, erityisesti maahanmuuttajataustaisilla nuorilla. Tällaiset huolimattomat heitot nostavat pahimmillaan pintaan rasistista keskustelua.” Uutinen Arhinmäen kommentista

En itseäni suurena rasistina ole koskaan pitänyt, mutta Arhinmäen kommentit edustavat sitä surullista suomalaista keskustelukulttuuria, jossa mikä tahansa maahanmuuttoa kohtaan kriittisesti annettu kommentti nähdään vähintäänkin potentiaalisena rasismin siemenenä. Tästä syystä on myös paikallaan pohtia, mitä Paavo oikeastaan sanoi.

1) Turvapaikan hakijat tosiaan eivät mellakoi, mutta eikös nyt kuitenkin ole niin, että turvapaikan saatuaan turvapaikanhakijasta tulee maahanmuuttaja. Ajatusmalli Paavolla tuntuu olevan vähän sama kuin vanhalla alkoholistilla, joka väittää aamuista krapulaa vain yksittäiseksi pahoinvoinniksi, eikä seuraukseksi edellisillan juomingeista.

2) Eikö kuitenkin ole aika selkeää, että jos kakkua on jakamassa neljä henkilöä verrattuna kahdeksaan, niin neljälle jakajalle kakusta riittää tuplamäärä verrattuna jos jakajia olisi kahdeksan. Saman luulisi myös koskevan turvapaikan hakijoita ja maahanmuuttajia, pienemmälle joukolle luulisi riittävän paremmin koulutus- ja työpaikkoja kuin suuremmalle joukolle. Koulutus- ja työpaikkojen riittävyyden seurauksena olisi vähemmän Paavonkin mainitsemaa syrjäytymistä ja osattomuuden tunnetta. Vaikka turvapaikan hakeminen onkin inhimillinen perusoikeus, niin ei turvapaikanhakijoita voida ottaa vastaan enempää mitä yhteiskunnalla on resursseja heitä kotouttaa. Tässä onkin varmasti yksi syy siihen miksi Suomen lähiöissä on vielä kohtuullisen rauhallista verrattuna Ruotsin turhaantuneiden maahanmuuttaja-nuorten protesteihin.

3) Olisi mielenkiintoista kuulla Paavolta itseltään, miten maahanmuutosta olisi mahdollista keskustella myös kriittisesti. Maahanmuutto teemana alkaa muistuttaa jo pahasti suomettumisen vuosikymmeniä, jolloin Neuvostoliitostakaan ei saanut puhua kuin yhdellä virallisella totuudella. Pääministeri Kataisen avaukset eivät nyt sentään ole mitään Homma-foorumi kamaa, joten ei kaikkea maahanmuutto keskustelua voida vain vaieta kuoliaaksi sillä perusteella, että se pahimmillaan saattaisi nostaa pintaan rasistista keskustelua. Mikä muu aihe Suomessa on 2010-luvulla niin tabu, että sen seurannaisvaikutuksia pelätään tällä tavalla?

4) Olen samaa mieltä Paavon kanssa siitä, että kyse on laajasta yhteiskunnallisesta ongelmasta, mutta itse tiivistäisin vielä enemmän ja toteaisin, että kyse on siitä mitä 2010-luvulla on työ ja millaisia ovat työpaikat. Länsi-Euroopan maat ovat (jälleen kerran) historiallisessa murroksessa ja II maailmansodan jälkeen luodusta teollisesta yhteiskunnasta on jäljellä enää rippeet. Maailman kone Kiina hoitaa nyt monia aiempia tehtäviä.

Pohjoismaisista yhteiskunnistamme häviää tällä hetkellä kiihtyvällä vauhdilla työpaikkoja, joihin oli aiemmin mahdollista päästä hieman kevyemmälläkin koulutuksella, mutta josta oli saatavilla mielekäs toimeentulo. Ilman koulutusta työmarkkinoiden ulkopuolelle jääminen on jo nyt lähes varmaa ja ensimmäisen polven maahanmuuttajilla tämä riski on suuri. Ruotsissa kilpailu näistä vähenevistä ”matalan kynnykseen” työpaikoista on jo nyt ankaraa, joten on hankala nähdä miten tilanne voisi parantua, jos näitä työpaikkoja tavoittelemassa olisi entistä suurempi määrä ihmisiä.

Asioista on uskallettava puhua niiden oikeilla nimillä ja kuten professori Wiberg hiljattain kuvasi tulee politiikan tarjota ihmisille uskoa ja turvallisuutta. Kun asioista vaietaan pelätessä äärimmäisiä mielipiteitä, niin se antaa myös kasvualustan ”vierestä puhumiselle”. Eräällä tavalla tätä yhteiskunnallista murrosta ilmentää Suomessa perussuomalaisten nousu, jota voisi kuvailla kuin krapulaan otetuksi ryypyksi. Pyrkimyksenä on se kuuluisa edellinen ilta ja aika joka ei enää palaa. Hetken krapulaan otettu ryyppy voi auttaakin, vaikka tarkemmin ajatellen se kannattaisi jättää ottamatta.