Iskän kuuluu olla hallilla

Kulunut kevät oli valmentamisen osalta itselleni yhden aika kauden päätös. Tiesin maaliskuussa 2000-syntyneiden C1-poikien viimeisen pelin päättyessä, että aivan hetkeen en tulisi todennäköisesti tällä tasolla valmentamaan. Omien lasten syntymästä alkaen olen Teemu Selänteen hengessä valmentanut ”one more year” -periaatteella. Käytännössä viime vuosien valmentamisistani ei olisi tullut mitään ilman kotijoukkojen myötämielisyyttä ja toisaalta valmentamissani joukkueissa olleita loistavia muita valmentajia ja toimihenkilöitä. Nytkään kyse ei ollut motivaation puutteesta, vaan vastaan tuli yksinkertaisesti käytettävissä oleva aika. Toimittuani salibandyvalmentajana lähes koko aikuisikäni on valmentamisesta tullut jonkinlainen elämäntapa, joten aivan kokonaan siitä en pysty nytkään irtaantumaan. FBC Turun 2007-pojilla ja tyttöjen salibandykoululla taitaa ensi kaudellakin olla yksi konkarivalmentaja riveissään. Ehkä kun 18 pelikautta on valmentanut muiden lapsia, niin on kohtuullista, että nyt on omien vuoro.

Kuluvalla kaudella tein myös pienimuotoisen ihmiskokeen (itselläni). Valmentaminen on mitä suurimmassa määrin vapaaehtoistyötä, jonka kenttä on ollut murroksessa jo vähintään viimeisen vuosikymmenen, eikä muutosta parempaa ole näkyvissä. Ihmisten epäsäännöllistyvän vapaa-ajan on nähty aiheuttavan tulevaisuudessa tarpeen palkata kasvavassa määrin ammattivalmentajia huolehtimaan lasten harrastustoiminnasta. Olen kritisoinut ajatusta, koska se kasvattaisi lasten harrastusten kustannuksia monissa tapauksissa todella merkittävästi ja sen seuraukset jokainen ymmärtää.

Harvalla jonkinlaisen ammattilaisuuden puolesta puhujalla on silti minkäänlaista kuvaa miten ammattimainen juniorivalmennus voitaisiin toteuttaa. Haasteena on, että muutaman joukkueen valmentamisesta ei vielä kerätä palkkarahoja, mutta toisaalta kolmea tai useampaa joukkuetta valmentaessa aikataulutus tulee liki mahdottomaksi ja päänuppikaan ei oikein pysy hommassa mukana. Sattuman kauppaa ajauduin kuluvalla kaudella mukaan neljän eri ryhmän valmennukseen: C1-pojat, 2007-pojat, 2010-pojat ja 2011-12-syntyneiden lapsi-aikuisryhmään. Käytännössä tämä tarkoitti harjoituksia neljänä iltana viikossa 1-4h/illassa. Silti keskiviikko oli päivistä ainoa jolloin olin neljä tuntia peräkkäin valmentamassa.

Aikataulullisesti tämä oli mahdollista, kun paketissa oli yksi enemmän aikaa vievä joukkue, yksi muutaman viikkoharjoituksen ryhmä sekä pari kerran viikossa harjoitellutta porukkaa. Vaikka aikataulu toimisikin, niin talous kyllä sakkaisi, sillä pelkän valmentamisen ympärille olisi täysin mahdoton rakentaa palkkauskuviota. Minä tein homman nyt nolla palkkiolla, kuten muutamien vuosien ajan olen toiminut, ja on täysin mahdotonta nähdä, että normaalien kulukorvausten tasoa kovempia palkkioita tuosta voitaisiin helpolla maksaa. Aivan toisenlainen tilanne palkkaukselle muodostuisi, jos yhtälöön voitaisiin yhdistää vaikkapa pohjaksi puolipäiväinen kaupungin iltapäiväkerhojen vetäminen.

Ennen kuin kaupunkien ja kolmannen sektorin yhteistyökuviot ovat näin pitkällä, niin seuroilla on mielestäni vain yksi tie. Kannustaa ja markkinoida valmentamista niin kokeneemmille pelaajille kuin ennen kaikkea junioripelaajien vanhemmille. Viime kädessä monesti vain vanhemmilla on lastensa harrastamisen mahdollistamiseksi motivaatiota, jota kautta löydetään valmentamiseenkin tarvittava aika. Itse olen vasta tällä viikolla ensimmäistä kertaa kevään aikana havainnut, että minun ei tarvitsekaan olla joka ilta useampaa tuntia hallilla. Saman havainnon on tehnyt myös viisi vuotias tyttäreni, joka pari iltaa kotona notkumistani katseltuaan tuumi ”iskän kuuluu olla hallilla”.