Ulos kilpaurheilun näkökulmasta

Jos minulla olisi aikaa, niin haluaisin kirjoittaa kirjan suomalaisesta urheilujärjestelmästä, joka ei ole suinkaan täysin mätä, mutta jonka suurin ongelma on jumittuminen kapeaan kilpaurheilun näkökulmaan ja eetokseen. Koska näkökulmana on aina kilpaurheilu, järjestelmä myös tuottaa niin kovin heikosti huippu-urheilijoita (HUOM kilpaurheilu ja huippu-urheilu eivät ole synonyymeja) ja samalla se silti käyttää polttoaineenaan 95% harrastavista lapsista ja nuorista, koska tavoitteena on tehdä heistä kaikista kilpaurheilijoita.

Suomalainen urheilujärjestelmä vertautuu hyvin suomalaiseen yliopistojärjestelmään, joka lähtökohtaisesti pyrkii kouluttamaan kaikista opiskelijoista tutkijoita (pois lukien tietyt käytäntöäkin sisältävät alat esim. lääkärit ja opettajat), vaikka suurimmalla osalle yliopisto-opiskelijoista ei ole myöhemmässä työelämässä juurikaan käyttöä näille tutkijan taidoille. Samoin suomalainen urheilujärjestelmä pyrkii tekemään harrastavista lapsista ja nuorista kilpaurheilijoita, vaikka valtaosalle heistä ei tästä olisikaan myöhemmin mitään hyötyä.

Jos itselläni olisi ollut Huippu-urheilu muutostyöryhmän (Humu) kaltainen valta, niin olisi tehnyt suomalaisesta urheilujärjestelmästä kolmiportaisen tai paremminkin vain kaksiportaisen:
– Huippu-urheilun polku
– Kilpaurheilu polku (tämän taso ei ole välttämätön)
– Harrasteurheilun polku

Suomalaisen lasten ja erityisesti nuorten harrastamisen kalleus kumpuaa siitä, että nykyisessä tavassa organisoida urheiluelämä kilpaurheilu ja huippu-urheilu ovat sekoittuneina toisiinsa ja tämä vielä toteutetaan pääosin vapaaehtoispohjalta toimivissa seuroissa, jotka eivät ole paras mahdollinen huippu-urheilun tuottamiseen toimintamalli. Massat maksavat tällä hetkellä seuroissa ylläpidettävän huipulle tähtäävän kilpaurheilun polun, joka tosiasiassa koskettaa ainoastaan alle 10%:tia ikäluokassa harrastavista lapsista.

Rahoituspohjan varmistaakseen nykyinen järjestelmämme lähtee siitä, että vielä esim. C-junioreissa jokaiselle mukana olevalle nuorelle ja hänen kustannuksista vastaavalle perheelle luodaan mielikuva, että juuri hänestä voi tulla se huippu. Mutta tiedämme, että tuossa vaiheessa ikäluokan huippu-joukkueen pukuhuoneessa istuvista kahdestakymmenestä nuoresta tämä koskee hyvässäkin tapauksessa vain kahta. Jos vain muutamista ikäluokassa voi tulla oikeasti huippuja, niin miksi 95% muista mukanaolijoista käyttävät aikaansa ja perheiden rahaa siihen, että nämä muutamat pelurit koko ikäluokasta saavuttaisivat aikuisiässä Suomen tai maailman huipputason.

Osin tästä valheellisesta illuusiosta johtuen ne kolme vanhempaa, jotka tätä kirjoitusta ovat tähän pisteeseen saakka jaksaneet lukea ja ovat lisäksi kuluneella kaudella maksaneet tuhansia euroja lapsensa harrastuksesta kohauttavat vain olkiaan. Eihän tämä heidän mielestään edes koske heitä, koska heidän mielestään juuri se oma lapsi kuuluun tuohon 10%:iin ja tuleviin teemu-selänteisiin. Ne muuthan ovat se kukkamulta ja kasvualusta, joiden vanhempien tulisi olla pikemminkin tätä kirjoitusta lukemassa.

Jos jätetään huomioimatta jääkiekon ja jalkapallon parissa pyörivä pieni joukko vanhempia, jotka panostavat eurojaan lastensa mahdolliseen ammattilaisuraan jo tässä vaiheessa, niin yleisin vanhemmilta kuultava perustelu korkeiden maksujen hyväksymiselle on se, että lapsi pysyy hyvän harrastuksen ansiosta poissa kadulta ja pahan teosta. Tämä on käypä peruste, mutta onko järkeä, että tästä maksetaan 3000 euroa vuodessa, kun sen voisi saada 1000 eurolla ja perheelle jäisi vielä rahaa lähteä viikoksi Välimeren rannalle lomailemaan. Urheilemisen tarjoamat positiiviset ja kasvatukselliset kokemukset voitaisiin tarjota edullisemminkin.

Käytännön tasolla lasten ja nuorten harrastaminen on kallista, koska se toteutetaan kilpa ja osin huippu-urheilun vaatimusten mukaisesti:
1) Harjoitellaan 4-6 kertaa viikossa optimiolosuhteisiin pyrkien,
2) matkustetaan SM-tason pelien/tapahtumien perässä pitkin poikin Suomea,
3) käydään ulkomailla pelaamassa, kilpailemassa tai harjoitusleireillä kerran tai useammin kaudessa,
4) maksetaan ns. huipputason valmennuksesta junioreille,
5) rekrytoidaan junioripelaajia pitkienkin etäisyyksien päästä.

Suomi on pienten massojen maa, joten yhdessä lajissa ainoastaan kourallinen pelaajia tarvitsisi huippu-urheiluun valmentautumisen vaatimat olosuhteet. Toisaalta jos tavoite on maailman huippu, niin nämä listatut olosuhteetkaan eivät riitä. Nykytilanne ei tosiasiassa ole optimaalinen kenellekään.

Kaikki tämä tekee harrastamisesta nykyisen hintaista, vaikka tälle ei olisi tarvetta jos katsoisimme asioita toisin. Itse uskon vakaasti, että jokaiselle lapselle ja nuorelle, suomalaiselle yhteiskunnalle ja suomalaiselle huippu-urheilulle parempi järjestelmä saataisiin aikaiseksi jos jo hyvin aikaisessa vaiheessa tämä alle 10% osuus lapsista, joilla on edellytyksiä huippu-urheilun polulle, eriytettäisiin kokonaan muusta urheilutoiminnasta. Tällöin voitaisiin todeta, että seurojen tehtävänä ei olekaan muu kuin urheiluharrastamisen tarjoaminen, jolloin tarpeetonta rahan polttoa voitaisiin vähentää ja jopa säännöillä suitsia epätervettä kilpailua.

Seuraava kirjoitukseni ”Huippu-urheilupolku ja harrasteurheilupolku”