Jos saisin olla päivän diktaattorina, niin eriytettäisin huippu-urheilunpolun kokonaan jo aikaisessa vaiheessa harrasteurheilupolusta. Huippu-urheilupolku olisi pääosin yhteiskunnan ylläpitämä, minkä lisäksi lajiliitot kustantaisivat osin kilpailutoimintaa ja valmennusta. Pohjana olisivat nykyiset koululaitokseen kytkeytyvät urheiluakatemiat, mutta kahdella merkittävällä erolla nykyiseen:
A) Urheiluakatemiat vastaisivat 100% mukaan valittujen lasten ja nuorten valmennuksesta ammattilaisvalmentajien toimesta. Seurat pidettäisiin visusti erossa näistä valtakunnan talenteista.
B) Valmennusolosuhteet akatemioissa oheispalveluineen (mm. ruokailut ja lääkintäpalvelut) olisivat maailman huippuluokkaa.
Akatemioilla ja seuratoiminnalla ei olisi mitään kytköstä toisiinsa ennen urheilijoiden aikuisikää, jolloin akatemiat tuottaisivat valmiita huippu-urheilijoita (ammattilais-) seuroille. Lapsuutensa ja nuoruutensa aikana nämä valtakunnan huipputalentit olisivat saaneet ammattilaisten toimesta ikänsä mukaista huippuvalmennusta, joka ei olisi nykymallin mukaan riippuvaista siitä kenen isä valmentajaksi sattuu tulemaan. Lisäksi näillä huipputalenteilla olisi akatemia-vaiheen päättyessä taskussaan vähintään toisen asteen ammati- tai lukiokoulutus. Ranskan jalkapalloliiton käyttämä akatemia-malli sekä Suomessa Lentopalloliiton Kuortaneelle keskittämä järjestelmä tarjoavat toimivia esimerkkejä. Lentopallon kohdalla onkin hyvä huomata, että kohtuullisen pienestä lisenssipelaajamäärästä huolimatta Suomi on saanut kasvatettua riittävän määrään ja vieläpä tasaisesti talentteja, jotka ovat olleet mahdollistamassa nykyistä kansainvälistä menestystä.
Vastaavasti nykyisten seurojen tehtäväksi uudessa järjestelmässä jäisi hoitaa vapaaehtoistoiminnan pohjalta harrasteurheilun organisointi yli 90%:lle lapsista ja nuorista. Kilpaurheilun ja huippu-urheilun vaatimustasot voitaisiin tällöin kokonaan hylätä ja siirtyä uuden harrasteurheilun mukaiseen vaatimustasoon, jossa voisi olla määriteltyinä mm:
– Lukion koeviikot ja lukukauden aikaiset lomaviikot voitaisiin määritellä harjoituksettomiksi, mikä palvelisi sekä lapsia, nuoria että heidän perheitään.
– Harjoitusten määrä voitaisiin määritellä maksimissaan kolmeen kertaa viikossa koko lapsuuden ja nuoruuden ajaksi. Tällöin aikaa jäisi muullekin ja loppuun palamista sekä drop outia tulisi vähemmän. Lisäksi kahden lajin harrastaminen olisi helppoa.
– Pelit ja kilpailut järjestettäisiin paikallisesti, jolloin niiden kustannuksiin käytettäisiin vähemmän euroja ja vähemmän aikaa.
– Rekrytointi toisista seuroista olisi pääosin kiellettyä, jolloin myös pienemmillä paikkakunnilla olisi pidempään vireää urheilutoiminta. Liikunnan ja urheilun mukanaan tuoma yhteisöllisyys kasvaisi sekä myös elinikäisten ystävyys ja kaverisuhteiden määrä.
Toiminta olisi toki tällöinkin määrätietoista, mutta kun siitä puutuisi pyrkimys hoitaa samalla huippu-urheiluun tähtäävä putki, niin resursseja säästyisi merkittävästi. Erilaisten ylilyöntien määrä vähenisi ja ennen kaikkea lapset sekä nuoret pysyisivät pidempään harrastuksen parissa. Useat tutkimuksethan ovat osoittaneet, että varsinkin nuoret haluaisivat vähemmän totista urheilua.
Tällä toimenpiteellä valtaosa lapsista ja nuorista jaksaisi nykyistä pidempään urheiluharrastuksena parissa ja kustannukset harrastamisesta olisivat merkittävästi nykyistä alemmat. Välillisesti tämä vähentäisi liikkumattomuuden mukanaan tuomia kustannuksia ja loisi nykyistä positiivisempaa liikunta ja urheilukulttuuria.
On hyvä huomioida, että nuoremmissa junioreissa piisaa innokkaita pelaajia ja vanhempia monessa joukkueurheilulajissa, ja toiminta on kohtuullisen vilpitöntä ja vapaaehtoisia motivoivaa. Ja ennen kaikkea, kustannukset ovat vielä kohtuulliset. Ongelmat alkavat, kun ruuvia aletaan kiristää ja jyviä erotella akanoista. Vaatimustasoa kasvatetaan, jotta seuroihin kivan harrastuksen varjolla houkuteltuja lapsimassoja päästään jalostaman jossain vaiheessa kilpaurheilijoiksi.
Nykyisen urheilujärjestelmän hyötysuhde on kovin alhainen, kun se saa aikaiseksi vain muutamia huippuja ikäryhmästä, ja hekin ovat monesti kehittyneet pikemmin järjestelmästä huolimatta kuin järjestelmän ansiosta. Nykyisessä järjestelmässä toiminnan taso ei ole oikea harrasteurheilijalle, eikä se ole oikea huipulle pyrkivälle. Ylipäätään koko junioriputken läpikäyviä lapsia on nykyisessä järjestelmässä säälittävän vähän, todennäköisesti vain alle 10% urheiluharrastuksen aloittavista lapsista ja nuorista. Järjestelmä ei siis vastaa oikein mihinkään sille asetetuista tavoitteista. On turha ihmetellä, jos Suomessa ei ole hyvää urheilukulttuuria, koska järjestelmä itsessään tuhlaa rahaa ja antaa liian totisen kuvan urheilusta usealle lapselle ja nuorelle.