TS 5.5 – Lasten liikuntako kallista

Christiina Nurmi kirjoitti eilisen Turun Sanomien yleisönosastolla lasten harrastamisen kustannuksista. Yksi asia jutussa jäi mainitsematta. Christiina ei ole suinkaan kuka tahansa äiti, vaan hän pyörittää Helsingissä yksityistä lapsille ja nuorille suunnattua kuntokeskusta. Nopea silmäys kuntokeskuksen sivuille osoitti ettei harrastaminen siellä kovinkaan edullista ollut. Kirjoituksessaan Christiina kertoi, että yksityisten palveluntuottajien olemassaolo on onni. Vähän epäselväksi jää kenen onni se on, maksukykyä tämä onni ainakin vaatii.

Vaikka Christiina kirjoittikin hyvin tarkoitushakuisesti, niin hän on myös osin oikeassa. Seurojen oma halua pitää kiinni toimintafilosofioistaan on avannut yrityksille tämän markkinaraon. Kuten kirjoitin jo aiemmin, niin seurojen tarjoama urheilijanpolku on jopa tarpeettoman kilpaurheilu orientoitunut. En kuitenkaan näe, että yritykset voisivat olla laajemmassa mittakaavassa ratkaisu lasten ja nuorten liikkumattomuuden ongelmiin. Vaikka seuratoiminnan kustannuksia on osin aiheestakin kritisoitu, niin on hyvä muistaa, että vapaaehtoisuuteen nojaava seuratoiminta on silti moninkertaisesti halvempi tapa tuottaa lasten ja nuorten ”liikutapalvelu” kuin mihin yritys voi kyetä. Vapaaehtoisuus takaa seuroille kustannustehokkuuden, jota yritys ei koskaan voi saavuttaa. Christiina kirjoituksessaa myös kritisoi, että seuratoiminnassa osa junioreiden maksamista euroista saattaa ajautua huippu-urheilun ja edustusjoukkueiden taskuun. Huolensa kullakin, sillä kyllä itselleni suurempaa myrkkyä edustaa ajatus, että lasten ja nuorten liikkumisestaan maksamat eurot päätyvät yritysten osakkeenomistajien taskuun.

Vierastan edes keskustelu tasolla yhdistyspohjalta toimivien seurojen ja yritysten rinnastamista. Seurat ymmärretään monesti väärin yritysten kaltaisina toimijoina, joilla on pysyvät organisaatiot ja hyvin pitkäkestoiset päämäärät. Tosiasiassa hyvin suuretkin yhdistyspohjaiset seurat pyörivät hyvin kapeilla harteilla ja täysin vapaaehtoisten voimin. Seurat ”tuottavat” siksi ainoastaan sellaista harrastustoimintaa jota sen jäsenistön uskotaan haluavan. Tämä johtuu puhtaasti siitä, että muunlaisen toiminnan pyörittämiseen ei löydy vapaaehtoisia. Haasteena voisinkin heittää, että jokainen joka kritisoi seuroja esim. vähäisestä harrastejoukkueiden määrästä voisi ensin pohtia miksi juuri hän itse ei ole vetämässä näitä ryhmiä. Osaamista se ei niinkään vaadi, vaan halua. Onko siis seurojen vika ettei yhteiskunnastamme löydy vapaaehtoisia vetämään pari kertaa viikossa pyöriviä harrasteryhmiä? Tästä seurat kuitenkin syyllistetään.

Seuratkaan eivät silti voi elää siinä harhassa, että yhteiskunnan tuki niille kasvaisi enää nykyisestä. Turussa liikuntalautakunta on jo ottanut seurat mukaan säästötalkoisiin ja juustohöylä syö kaikilta jotakin. On selvää, että myös seurojen ja liikuntajärjestöjen tulee tarkistaa omaa toimintaansa, sillä yhteiskunnantuki tulee jatkossa painottumaan entistä enemmän massojen liikuttamiseen huippujen kustannuksella.