Toimittaja/kansanedustaja Timo Harakan osuva kirjoitus sosiaalidemokratiasta sekä yhteiskuntamme tulevaisuudesta piti sisällään mielenkiintoisen ja perustellun ajatuksen työelämän kehityksestä 2020-luvulla. Harakan realistisessa visiossa työmarkkinat jakautuvat kahtia toisaalta niin korkean kuin matalan tuottavuuden markkinaehtoisiin töihin, mutta toisaalta valtion vahvasti tukemiin työllistäviin töihin.
”Talouskasvu ja työllisyys ovat erkaantuneet toisistaan jo vuosia sitten. Uudessa tehtävänjaossa yhteiskunta hyväksyy, että yritykset tavoittelevat voittoa, eivät työpaikkoja. Vastikkeeksi liike-elämä hyväksyy, että yhteiskunta rahoittaa työllisyyttä, jolla ei ole markkina-arvoa. Ainakaan tavalla, jonka markkinat osaavat hinnoitella. Jos yrityksiltä ei voi edellyttää työllistämistä, yhteiskunnan on kannettava siitä vastuu. Samalla on hyväksyttävä, että hallinnon tehokkuutta ei mitata markkinoiden mittarein, jotka aiheuttavat lopulta enemmän vahinkoa kuin aitoa hyötyä.” – Timo Harakka kirjoittaa. Itseasiassa tuossa tekstin pätkässä on moni verroin enemmän oikeaa yhteiskuntasopimusta kuin missään Juha Sipilän esittämässä kyhäelmässä.
Olen ollut vuosien ajan huolissani siitä ristiriidasta, jossa urheiluseurat ja järjestökenttä joutuvat nykyisin toimimaan. Ei ole sellaista vuotta jolloin ei kauhisteltaisi valtakunnan ylintä johtoa myöden lasten harrastamisen hintojen kasvua ja suuruutta, mutta toisaalta seuraavalla viikolla ollaan vaatimassa työntekijöiltä lisää joustoa työelämään. Tuntuu unohtuvan, että jotta voi olla kohtuulliset harrastamisen hinnat, niin tarvitaan vapaaehtoistoimijoita ja heille vapaa-aikaa, jolla he voivat tehdä vapaaehtoistöitä. Muutos kohti 24/7 yhteiskuntaa tuntuu päivä päivältä väistämättömämmälle, mikä ei ainakaan tule helpottamaan seuratoiminnan haasteita. Vuorotyöläisten kun on tähänkin saakka ollut perin hankala toimia valmentajina.
Nykyisin tiedostetaan jo hyvin miten harrastamisen kustannukset jättävät merkittävän osan lapsista ja nuorista harrastusten ulkopuolelle. On tätä taustaa vasten hankala nähdä miten esim. lasten ja nuorten valmentaminen pystyttäisiin toteuttamaan tulevaisuudessa kasvavassa määrin ammattivalmentajien toimesta heille markkinahintaista palkkaa maksaen. Riskinä kun olisi, että harrastamisen kustannukset räjähtäisivät täydellisesti käsiin. Timo Harakan visio tarjoaisi myös vaihtoehdon tälle nykymenolla hyvin todennäköiseksi käyvälle kauhuskenaariolle, jossa vapaaehtoisvalmentajien puutteeseen ja toisaalta vanhempien haluun ”ammattimaisemmasta” toiminasta vastataan työmarkkinahintaisilla valmentajilla.
Juniorivalmennus on parhaimpia esimerkkejä Harakan esittämästä markkinahinnattomasta työstä, jota kolmas sektori voisi tarjota, mutta jonka valtio palkkatuella kustantaisi. Tämä ei voi kuitenkaan perustua nykyisten liikuntatukien kaltaiseen vuosittaiseen projektimaisuuteen, vaan ennakoitavuuteen ja johdonmukaisuuteen. On hankala nähdä kuka tässä häviäisi. Seurat saisivat ilmaista työvoimaa, harrastamisen hinnat eivät vanhemmille ammattimaisuuden myötä nousisi, valtio saisi siivottua työttömyystilastoja ja useampi ihminen tulisi osaksi yhteiskuntaa. Palkkatuettu juniorivalmentaminen toimisi parhaimmillaan jopa polkuna markkinahintaisiin ammattilaisvalmennustehtäviin.
Mallia ei voi suoraan siirtää nykytilanteeseen, sillä valtio ei voi siivota tuosta vain nykyisiä pitkäaikaistyöttömiä juniorivalmentajiksi palkkatuella. Kuten Harakka esittääkin, niin tällainen uuden mallin hyväksyminen vaatisi myös paljon uudelleenkouluttamista. Lisäksi huomioitavaa on, että esim. valmentamista tehdään mitä suurimmassa määrin persoonalla, joten se ei sovi kaikille. Järjestöistä ja seuroista löytyisi kyllä varmasti muunlaisiakin kuin valmennustehtäviä.
Timo Harakan tekstille voi puoluekannasta riippumatta antaa lukusuosituksen, vaikka se ei kevyimmästä ja lyhyimmästä päästä olekaan. En oleta, että kaikki pitäisivät lukemastaan, koska tosiasioiden tunnustaminen tekee monesti varsin kipeää. Ajateltavaa teksti tarjoaa. Harmi vain, että noita visioita on mahdollista toteuttaa vasta 2019 alkaen.